Kuuletko elämän ääniä
kohinassa joen
suhinassa tuulen.
Siinä kaikki mitä haluan sanoa
kaikki .
Tämä runo tuli mieleeni, kun YLE lähetti dokumentin Nils-Aslak Valkeapäästä (Areena).
Häneen liittyy pieni omakohtainen muisto. Olimme 90-luvun alussa menossa vaeltamaan Haltille. Taksissa Kilpisjärvelle oli mukana vanhempi lappilainen pariskunta ja Nils-Aslak Valkeapää. Kävi ilmi, että hän oli tulossa kaukaa, taisi olla Japanista asti. Oli väsyneen mutta tyytyväisen oloinen. Taksi pysähtyi puolessa välissä, Pätikössä, lähellä Kaaresuvantoa. Siinä Valkeapää jäi pois kyydistä ja suunnisti kohden vihreäksi maalattua taloa, joen varrella.
– Siellä se Ailu asuu. – Yksin. Sanoi pariskunnan nainen.
Siellä, ystäviensä talitinttien ja joutsenten kanssa.
Ps. Valkeapää kai asui jo tuolloin Norjassa, Pätikössä oli hänen synnyintalonsa.
Kiva muisto sinulla. Mahtoikohan hän tehdä myös kuvataidetta, muistelen, että minulla olisi muutama kortti hänen töistään. Luonnon äänet ja "äänettömyys" ovat katoava luonnonvara, oikea aarre, ihmisen tuottamat äänet tahtovat kulkeutua jopa erämaahan.
VastaaPoistaHän taisi tehdä taidetta käyttäen kaikkia keinoja ja materiaaleja. Tuossa dokumentissa hän kertoo, että kuvasta tulee sointi ja laulu jne.
VastaaPoistaTuossa runossa kiinnittää huomiota, että siinä siinä puhutaan perusluonnon äänistä: ei edes linnun laulu kuulu, vain vesi ja tuuli.